torstai 5. toukokuuta 2011

Laura Lindstedt: Sakset

En usein lue suomalaista kirjallisuutta. Olen lukenut kotimaisista veljeksiä, kalevalaa, ja uudemmista muistelen Putkinotkoa hyvällä ;) Jokin on synnyttänyt lievän epäilevän asenteen suomalaista kirjallisuutta kohtaan, mutta pitäähän sitä aina välillä tarttua ennakkoluulottomasti vastaantuleviin opuksiin.
Tällä kertaa tarttui eurolla mukaan kirjaston poistomyynnistä Laura Lindstedtin Sakset. Muistan nähneeni kirjaa joka puolella muutama vuosi sitten. Koska kirja tuli ryminällä, ajattelin että ei se ihan kehno voi olla.

Eikä se ollutkaan. Varsinaisesti. Mutta oli huono tarttua kahden Ishiguron jälkeen tällaiseen teokseen. Ishiguron pelkistetty ja vähäeleinen kerronta korosti Saksien rönsyilevän kielen liiallisuutta. Alkusivuilta lähtien lukeminen oli hieman vastentahtoista, kuten jo edellinen declutter-kirjan arviointi taisi osoittaa.
Oman ennakkoluuloni mukaan kotimainen kirjallisuus hyväksikäyttää paljon rönsyilevää, runollista kieltä, sellaista assosioivaa tiedon ohittavaa selkärankakieltä, mikä parhaimmillaan on todella koskettavaa ja inspiroivaa. Saksissa kieli tuntui kuitenkin falskilta: miksi ihminen, joka vaikuttaa kuivahkolta ja loogiselta uranaiselta käyttäisi sisäisessä monologissaan kaiken tiedon ja analyysin ohittavaa kieltä? Jos henkilöhahmo vaikuttaa olevan tunnekahlitussa tilassa, miksi kerronta tapahtuu puheella, joka sopisi paremmin vaikkapa tyystin ulkopuoliselle kertojalle?

Lisäksi loppupuolella kirjaa aloin tipahtaa kärryiltä. Yleensä jos tipahdan kärryiltä, palaan hieman taaksepäin, jotta saan kiinni mm. kertojanmuutoksista, ja siitä kenen unista/hallusinaatioista/muistoista on missäkin kohtaa kyse. Mutta Saksien kanssa eniten tapahtuu aivan viimeisellä kuudenneksella. Rakenne tuntuu melko epäsuhtaiselta. Kenties tarkoituksena on ottaa vauhtia traagista loppua kohden, mutta minut pudotettiin näillä kohdin täysin. Eikä edes haitannut. Kahlasin loppuun välittämättä suuriakaan tapahtumista.

Varmaan toinen lukukerta avaisi kirjaa enemmän. Ja varmaan etäisyys Ishiguron kerrontaan antaisi paremmat mahdollisuudet ymmärtää rönsyjä. Kyllä kerronta nimittäin tuntui parantuvan loppua kohden, vaikka en edelleenkään kyennyt siihen uskomaan.
Olen Ishiguron kohdalla miettinyt usein epämiellyttäviä henkilöhahmoja. Tässäkin kirjassa päähenkilö tuntui ikävältä ja epämiellyttävältä heti alkumetreiltä. Mutta erona Ishiguroon päähenkilön torjuntani etäännytti minut nopeasti kerronnasta ja kirjasta, olin lukijana menetetty tapaus jo varhain (siispä tämän arvion olemassaolokin on sattumanvaraista ja turhaa), kun taas Ishiguro tuntuu jotenkin nykäisevän minut lukijana takaisin kiinni kerrontaan. Kiinnostukseni siis säilyy vaikka epäilisin päähenkilöä.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Tsh Oxenreider: Organized Simplicity

En oikein tiedä kuuluuko tämä kirja tähän blogiin, mutta kirjana se ohitti Laura Lindstedtin Sakset, joka oli siis vielä viime viikolla ratikkakirjanani.
Tsh Oxenreiderin Organized Simplicity ei siis ole fiktiota, kuten varmaan kaikki muut tässä blogissa käsittelemäni (eli siis öö ne kaikki neljä kirjaa :D), vaan ameriikkalaiseen tyyliin self-help -osastoa. Mutta lukukokemuksena innostava ja toimintaan patisteleva.

Mä siis elän taloudessa, jossa kaikki on ollut enemmän tai vähemmän sekaisin, kaaoksessa. Kaaos on sikäli hallitsematon, että perussiivous ei auta kuin hetkellisesti ja kahden päivän päästä tavarat ovat taas levällään, tiskejä tiskaamatta ja stressitasot nousee heti kun astuu kodin ovesta sisään (tai useimmiten ne kai ei oikein laske kun palaa töistä kotiin).
Oxenreider tarjoaa 10 päivän organisointiohjelman tähän kaaokseen. Tarkoitus on miettiä, mikä omassa elämässä on tärkeää, mihin perheenä pyrimme ja riisua elämästä (materiaalisesta ja henkisestä) kaikki se, mikä ei tue omia arvoja ja pyrkimyksiä. Kuulostaa vähän hippimeiningiltä, mutta Oxenreider kyllä perustelee asiansa hyvin.
Käytännössä ohjelma on selkeän ohjeistava ja 10 päivän ohjelma toteutetaan 10 peräkkäisenä päivänä, joista ensimmäinen keskittyy pintasiivoukseen, ja toisesta päivästä aloitetaan kaikesta turhasta luopuminen. Itse aloittelin kirjan innostamana "declutteroimisen" samalla kun kirjan lukemisenkin, siis ennen kuin pääsin itse ohjelmaan asti. Kirjan declutteroimisvaiheessa lukijan tulee hommata kolme laatikkoa joista yhteen laitetaan pois lahjoitettavat asiat, toiseen myytävät asiat ja kolmanteen 'ehkä' asiat, eli tavarat, joista luopumisesta ei vielä ole ihan varma. Olemme nyt declutteroineet kirjahyllystämme kaikki turhat kirjat, joita tuli jo kokonainen laatikollinen, joten itse voin sanoa suoraan, että laatikoita tarvitaan varmaan pienen muuttokuorman verran.

Mutta. Tykkäsin kirjasta ihan hirveästi. Se oli rakenteeltaan selkeä, mutta keveä ja antaa ohjelmassaan paljon tilaa yksilöllisille mieltymyksille. Tässä ei siis ole tarkoitus oppia Oxenreiderin elämäntyyliä tai muutenkaan pakottaa itseään mihinkään jonkun self-help gurun mielipiteen mukaiseen malliin. Omaa elämän yksinkertaistamisprosessia ohjaa siis omat mieltymykset ja arvot, mutta tavoitteena ons e, että hallitsemme tavaroitamme eivätkä ne meitä.
Olen selaillut tässä myös toista samankaltaista kirjaa, Laura Wittmanin Clutter Rehabia, mutta se tuntuu lähinnä hyvältä jatkolta tuolle Oxenreiderin opukselle. Mutta eipä arvostella ennen lukemista :)

En hirveästi tykkää suositteluista, mutta nyt haluan oikeasti sanoa, että suosittelen tuota Oxenreiderin kirjaa kaikille, jotka tuntevat olevansa hieman ulkopuolisia omassa kodissaan, jossa kaikki ei ole ihan hallinnassa. En tiedä tuleeko ohjelma toimimaan käytännössä, se on sen verran pitkäaikainen prosessi (10 päivän deklutterointi on vasta ensimmäinen vaihe, mutta vaikeampi osuus on vanhoista tottumuksista eroon pääsy, etenkin tällaiselle kirppisaddiktille), mutta kirjana se antoi paljon ajateltavaa, eikä ärsyttänyt juuri ollenkaan - toisin kuin self-help -osaston kirjat helposti tekevät.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Kazuo Ishiguro: An Artist of the Floating World

Ishiguron Never Let Me Go jätti odotusten mukaisesti tyhjyyden. Mihin kirjaan voi tarttua viime vuosikymmenen parhaan kirjan jälkeen? Annoin sattuman ohjata valintaani ja käteni osui muutama viikko sitten lapsuuden kodissani Ishiguro-innostuksessa ostamaani opukseen. Ishigurolla siis jatketaan :) Hommasin Never Let Me Gon jälkeen samassa sarjassa julkaistut painokset tästä An Artist of the Floating Worldista ja When We Were Orphansista. Kumpaakaan en ikinä lukenut, orvoissa pääsin kai joskus puoleenväliin.
Mulla on paha tapa jumahtaa kirjailijoihin ja saada yliannostus kahlatessa puoliväkisin läpi niiden opuksia. Pahiten pilasin itselleni joskus Kunderan. Pitäisi aina osata vaihdella kirjailijoiden ja myös tekstityyppien välillä. Seuraavaksi siis ehkä jotain asiatekstiä. Ehkä. :)

Mutta.. An Artist of the Floating World.. Mulla ei ole tästäkään Ishiguron kirjasta mitään hirveän jäsenneltyä sanottavana, sillä Ishiguro ei kirjoita kovin perinteisellä tavalla itsekään. Ishiguron tekstit kiehtovat mua hirveästi, mutta en varsinaisesti osaa pistää sormeani siihen, mikä niissä viehättää. Jokin kerronnassa, ja juonen/juonettomuuden muotoutumisessa.
An Artist of the Floating World on minä-kertojan, eläköityneen Ono-taiteilijan, reflektiota sota-ajan jälkeisessä Japanissa. Jotain on tapahtunut sodassa, jotain, jossa Ono on ollut osallisena, joka voi vaikuttaa esiintullessaan Onon nuorimman tyttären avioitumismahdollisuuksiin. Mutta kyse ei taaskaan ole tapahtumista sinänsä, vaan henkilöistä. Muistan, että lukiessani Pitkän päivän iltaa (Ishigurolta) koin lievää inhoa päähenkilöä kohtaan. Sama kävi tämän kirjan kohdalla. Minä-kertoja tuntui epäluotettavalta, ylpeältä ja itseäänkorostavalta. Mutta kaikki tämä tapahtui jollain niin hienovaraisella tavalla, että tuntuu liioittelulta haukkua tätä kirjallista persoonaa. Mutta haluaisin niin kysyä Ishigurolta itseltään Pitääkö hän henkilöistään.

Kerronnan myötä Ono siis korostaa omaa etevyyttään ja suurta asemaansa ihailtuna taiteilijana. Samalla vyyhdistä avautuu kertomus taitelijoista ja heidän oppilaistaan, ihanteista ja niitä vastaan rikkomisesta. Mestari ja kisälli -suhde vertautuu isän ja pojan suhteeseen, ja kertomus isäänsä vastaan rikkovasta, itsenäistyvästä ja omalle tielleen lähtevästä pojasta toistuu kertomusken varrella ainakin kolmesti. Ehkä Onon suuri rikos liittyykin lopulta juuri tähän toistuvaan kertomukseen. Kun hän viimein päätyy tähän mestarin asemaan, ei hän itsekään kykene suhtautumaan taiteilijaksi kasvavaan harjoittelijaansa sen suuremmalla ymmärryksellä kuin hänen oma mestarinsa tai isänsä.

Onon rikos on myös olla liian pieni ja vähäpätöinen. Hän ei kykene auttamaan (tai halua tarpeeksi auttaa), kun apua kipeästi tarvitaan. Sodan jälkeen Ono kokee painetta rikosten hyvittämiseen. Kun muilla syyllisyyden vaivaamilla hyvitys tapahtuu itsemurhan kautta, tapahtuu Onolla kai jonkinlaista hyvitystä tyttären avioliittojärjestelyiden myötä.

An Artista of the Floating World on hyvin vapauttava kirja. Hienovaraisessa kerronnassaankin minun oli joskus raskasta lukea tekstiä, ihan vaan koska en kerta kaikkiaan halunnut olla Onon epärehellisen kerronnan kohteena. Siksi loppua kohden kehittyvä syyllisyydestä vapauttaminen kevensi myös omia tuntojani. Kertojan epärehellisyys ei olekaan suuntautunut ainoastaan lukijaa kohtaan, vaan näyttää suuntautuneen myös kertojaa itseään kohtaan. Käy ilmi, että hän on ylitulkinnut tilanteita oman itseltään kieltämänsä syyllisyyden vaivaamana, ja syyllisyyden taakka alkaa haihtua.

Tämä teos jätti kyllä uteliaisuuden Ishiguroa kohtaan. Olen joskus muinon lukenut Silmissä siintävät vuoretkin, joka nyt Japani-miljöössään kytkeytyy tähän teokseen. Siihenkin voisin palata, ja myös Pitkän päivän iltaan, jonka ärsyttävä kertoja kiehtoo tämän kirjan myötä entistä enemmän. Mutta viisainta lienee pitää etäisyyttä Ishiguroon, ja lukea vaikka sarjakuvia :)

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go

Luin tämän kirjan vuonna 2006 kesällä. Ostin sen Pariisin lentokentältä paluulennolle viihdykkeeksi, samalla kun hankin myös sokkona Emilie Simonin Végétal-levyn. Ne eivät varsinaisesti kytkeydy muistoissani yhteen, mutta kummatkin värittävät voimakkaasti sen kesän tuntoja ja tunnelmia.
Huomasin pari viikkoa sitten, että tästä lempikirjakseni jääneestä teoksesta on viime vuonna tehty elokuva, joka on tänä keväänä rantautumassa Suomeen. (Tai okei, lempikirja ja lempikirja, yksi niistä, jotka saavat Ikean Expedit-hyllystäni sen parhaan osaston.)
Traileri lupasi paljon hyvää, mutta halusin palata kirjaan ennen kuin näen elokuvan. Olen siis lukenut opuksen aiemmin vain kerran, joten oli hieman hermostuttavaa palata niinkin korkealle arvostamansa teoksen kimppuun.
Mutta olihan se. Hyvä. Huh.
En vain tajua, että miten siitä voi tehdä elokuvan, joka välttelee scifimäisen aiheensa scifimäisyyttä niin taitavasti kuin tässä teoksessa onnistutaan tekemään. Sillä scifi ei ole se juttu. Se on vaan lähtökohta ja mysteeri, kysymysten lähde, joiden vastaukset jätetään sanomatta ääneen kuin ne olisivat yleistietoa. Tärkeämpää on ihmisyys ja muisti. Lapsuus. Yhdessä kasvamisen kivut, menneisyyden kanssa sinuiksi tuleminen tai oleminen.
Enkä edes tiedä mikä. Tästä kirjasta on niin vaikea irrottaa teemoja ja nostaa niitä toisa tärkeämmäksi. Kerronta on ihanaa, viipyilevää, välttelevää. Tuntuu, että rivien välissä tapahtuu niin paljon enemmän.
Ja lisäksi scifi-kirjan lukijalle on olemassa jatkuvasti se Kysymys, eli miten tämä kaikki selittyy. Tavallaan kaikki selittyykin lopulta, mutta samalla sitä huomaa, ettei selityksellä ole mitään väliä. Kaikki tärkeä on ollut muualla.

maanantai 28. helmikuuta 2011

Jonathan Safran Foer: Everything Is Illuminated - Kaikki valaistuu

Sain jokunen aika sitten loppuun Jonathan Safran Foerin teoksen Everything Is Illuminated (Kaikki valaistuu). Jätin melko tahallaan kirjoittamasta mitään muistiin, sillä teos sai minut melko lailla surulliseksi. Ja mä en ehkä osaa käsitellä surua kovin hyvin. Mieluummin välttelen suruja..
Mutta onhan se niin, että hyvin kirjoitettu kirja, joka saa surulliseksi, on puhdistava kokemus. Kaipa tämäkin oli puhdistava, mutta minut se lamaannutti pariksi päiväksi kummallisiin, unenomaisiin fiiliksiin. Tätä ei varmaan auttanut se, että kirja oli uudella tavalla surreaalisti kirjoitettu.
Kirjalla oli muutenkin paljon annettavaa ihmiselle, joka fiilistelee kikkailevaa kerrontatyyliä. Tämä kirja kikkaili. Melko paljon. Mutta itselleni se ei missään kohtaa kuitenkaan ollut liikaa, vaikka ihan siinä rajoilla. Kerronta oli lähes tyystin ulkoistettu.. öö.. tai tavallaan Foer on laittanut oman nimensä teoksen kanteen, mutta kerronnallaan ilmaisee, ettei olisikaan teosta kokonaan itse kirjoittanut. Kyseessä on kirjeromaanin, veijariromaanin ja historiallisen (?) romaanin sekoitus. Mutta tosi oudolla tavalla.
Everything Is Illuminated etenee kahdessa, kolmessa kerrontalinjassa, joista yhdessä Foer kirjoittaa esivanhempiensa vaiheista Ukrainan kyläpahasessa Trachimbrodissa. Toisessa kerrontalinjassa kerrotaan Foerin tekemästä matkasta Ukrainaan etsimään tätä kylää ja mahdollisia eloonjääneitä natsien juutalaisvainoista ja kertojana tässä osiossa toimii Foerin opas Alex. Kolmas tarinalinja koostuu Alexin tekstin saatekirjeistä, joissa hän kertaa tuntojaan sekä mitä matkan jälkeen on tapahtunut.
Eikä mikään tuossa kolmessa tarinalinjassa ole sekavaa, mikäli nyt siltä vaikuttaa :)
Itse ihastuin heti ensi alkuun Alexin kerronnan huonoon englantiin (joka mielestäni silmäilemässäni suomennoksessa tulee surkiasti esin) ja siihen persoonaan, joka tekstistä välittyy. Trachimbrodin historiallisissa osuuksissa tunnelma on jännä, sillä kirjoittaja ei todellakaan ole hakenut historiallista uskottavuutta, vaan on kirjoittanut henkilöistä ja heidän ihmissuhteistaan kuin he olisivat tämän päivän ihmisiä. Lisäksi juutalaiskylän elämästä on kerrottu niin eriskummallisella tavalla, että lukijana päätyy väkisinkin valtaavaan surreaaliin fiilikseen.
Ja täytyy myöntää: en tykkää lukea juutalaisvainoista, enkä tykkää katsoa aiheesta leffoja. Liian ahdistavaa, liian lohdutonta. Siksi luinkin mieluusti Foerin tätä teosta, sillä vaikka kyse olikin juutalaisista ja kirjassa sivuttiin vahvasti sodan vaikutuksia kylään ja Foerin sukulaisiin, ei teoksessa ollut varsinaista politiikkaa ja keskitysleirimeininkiä, vaan sota julmuuksineen oli kaukaista maisemaa oudolle kylälle ja sen persoonallisille asukkaille. Kun sota viimein pyyhkäisee kylän läpi, on lannistus ja ahdistus ehkä sitäkin voimakkaampi. Teos tarttui minuun emotionaalisella tasolla sen verran voimakkaasti, että meni tosiaan pari päivää, ennen kuin pystyi ajattelemaankaan jonkun toisen kirjan aloittamista.
Mutta tavallaan se surullinen loppu oli ainut oikea sellaisen eriskummallisen magiikan päätteeksi. Nykymaailmaan taiat eivät yllä, ja elävien legendojenkin täytyy kuolla ennen pitkää.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Siri Hustvedt: Lumous

Tänään saatoin loppuun kullalle joululahjaksi antamani Siri Hustvedtin Lumouksen. Olen aiemmin lukenut Hustvedtilta teoksen Kaikki mitä rakastin, joka on Lumousta uudempi teos. Lumous on pieni, tiheä kirja ja siinä pyöritellään pitkälti samoja teoksia kuin seuraajassaankin. Taide, yksilön hurmos, tai yksilöys ovat vahvasti läsnä Lumouksessa. En jaksaisi puhua identiteetin problematiikasta, mutta kaipa sitäkin tässä sivutaan.

Ihastuin kirjan päähenkilöön toden teolla. Olen lopen kyllästynyt älykkäisiin naissankareihin, jotka harkitsevat toimiaan ja todistavat älyllisen tasa-arvonsa. Lumouksen päähenkilö Lily Dahl on nokkela ja äkkipikainen, toki älykäskin, mutta ennen kaikkea fyysinen olento. Kirjassa keskitytään paljolti Lilyn aistihavaintoihin, etenkin maailman likaiseen ja juurevaan puoleen, liian kirkkaaseen auringonvaloon ja mullan ja homeen tuoksuun. Pidin siitä, että Lily toimii ennen kuin ajattelee, ja jättää turhat ihmettelyt ja analyysit tavanomaisista kohtaamisista pois. Pidin siitä, kun toiset kirjailijat saattaessaan päähenkilönsä vaaraan ja toteavat päähenkilön pelkäävän ja tahtovan pois, kokee Lily väsymystä ja aistien sumenemista, pakkoa päästä toiseen tilaan. Hustvedtin kerronta vetoaa minussa tunteeseen, tai siihen "gut feelingiin". Kerronnassaan hän ohittaa aivoille puhumisen, ja puhuu suoraan ruumiin kokemukselle (tai kokemusmuistille) itselleen.

Pidin juonen rakenteesta myös kovasti. Kerronta ikään kuin kierteli dekkarigenren ilmaisutapoja, nappasi niistä jotain itselleen, mutta kuljetti kuitenkin kohtaukset eri tavoin eteenpäin. Avomieheni lukiessaan huokaisi toistamiseen, ettei oikein ota selvää kirjasta, siis mihin se on menossa. Pidin tästä piirteestä kirjassa erityisen paljon. Käyttäessään joitain dekkarikerronnan tapoja teos herättää lukijassa tiettyjä odotuksia, mutta vastaakin näihin odotuksiin aina toisella tavalla. En varsinaisesti kuitenkaan yllättynyt käänteistä, sillä kerrontatyyli oli niin vääjäämätöntä ja soljuvaa, samoin kuin päähenkilön Lilyn tapa toimiakin.
Dekkarius oli siis Lumouksessa läsnä alusta alkaen. Kirja olisi myös voinut olla kummitustarina, jotain maagista realismia lähentelevää kerronnassa oli.

En voi olla peilaamatta Lumousta muistikuviini teoksesta Kaikki mitä rakastin. Jälkimmäisessä petyin, kun maaginen ja mukaansatempaava kerronta kiertyi nimenomaan dekkarimaiseksi jännäriksi. Lumouksessa jännitystä rakennetaan intohimon ja pahaenteisyyden voimin alusta alkaen, kun Kaikki mitä rakastin tuotti pahaenteisyyden kriminalistiset syvyydet vasta loppua kohden teosta esiin. Pidän myös taidetematiikan tuomista pikkukaupunkimiljööseen hyvänä ratkaisuna, sillä Kaikki mitä rakastin sisälsi hieman itseäni ärsyttävää elitististä taidepyöritystä. Lumouksessa taide manifestoituu sekä salaperäisen kuvataiteilijan vangitsevissa maalauksissa, että pikkukaupungin amatööriteatterin kautta avautuvassa roolileikki-ajatuksessa. (Tarkemmin ajateltuna leikki on kaukana tämän teoksen rooleista, kun todellisuus saa useampia ulottuvuuksia roolien kautta)

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että maalaustaiteen kuvailu ei minulle Lumouksessa toiminut lainkaan. Sanallistettu maalaus, jonka olisi kai tarkoitus saada suorastaan maagista (tai ainakin lumoavaa) hehkua, vaikutti omiin korviini hieman kököltä. Saman ongelman muistan teoksesta Kaikki mitä rakastin. Kun tekstissä vakuutetaan nähdyn maalauksen vaikuttavuutta ja samalla visualisoin sitä lukemani perusteella, on lopputulos pahimmillaan vain ristiriitainen. Hustvedt pitää tarkasta visuaalisen kuvailusta: hän kuvailee Lumouksen maalaukset hyvin tarkoin. Mutta jokin siinä vain ei toimi. Ei minulle. Ehkä kyse on siitä, että tässäkin teoksessa kuvaillaan jollain tavalla visuaaliselta kerronnaltaan erikoisia teoksia, ja omiin korviini ne sattuvat särähtävän teennäisiltä.